Näkökulma: Timo K. Mukka on pohjoinen klassikko, vaikka Pellon kökkötraktoreita korventaakin

Kirjailija Timo K. Mukan (1944–1973) mutkikas suhde aikansa kunnalliseen ja uskonnolliseen establishmenttiin näkyy vielä puoli vuosisataa hänen kuolemansa jälkeen. 

^{Ajoin vuosi} sitten Lapin matkalla Pellon ohi, ja kävin etsimässä Mukkaa kunnan hautausmaalta. 

Hautausmaan portin viereisessä kartassa oli opas neljän pellolaisen suurmiehen haudalle: Erkki Tiesmaan, Eero Mäntyrannan, Paavo Suorannan ja Ossi Korteniemen. Tiesmaa oli Pellon yhteiskoulun rehtori, joka sanoitti sota-ajan rallit Eldankajärven jää ja Tule Röhön rantaan. Mäntyrannan saavutukset muistavat urheiluharrastajat.  

Suoranta oli Googlen mukaan Mannerheim-ristin ritari, ja Korteniemi keskustapuolueen paikallinen kansanedustaja. 

Ei sanaakaan pohjoisen Suomen merkittävimpiin kuuluvasta kirjailijasta, jonka nyt pitäisi kartalla olla jos jonkun. Mutta pellolaiset kökkötraktorit eivät ole voineet sietää pohjoisesta seksuaalisuudesta kirjoittanutta Mukkaa. 

Löytyipä se hautakivi ilman karttaakin. Paistoi hangen keskeltä vaaleana yläreunassaan teksti Voi rakkaani, rakkaani maa.

^{Vuoden sisään} on ilmestynyt kaksi mielenkiintoista pohjoisen kirjailijan elämäkertaa, joissa asialla ovat kohteitaan nuoremman polven kirjoittajat. Outi Hytönen (s. 1988) kirjoitti kansien väliin Annikki Kariniemen elämän, ja nyt Sini Silveri (s. 1987) tekee saman Timo K. Mukalle.  

Silveri on tiukan paikan edessä, sillä Erno Paasilinnan tuoreeltaan 70-luvulla julkaistu Timo K. Mukka – Legenda jo eläessään on suomalaisen kirjailijaelämäkertaklassikon maineessa. Paasilinna oli lakonisen tyylin taituri, jonka aforistiset lauseet napsahtivat paikoilleen kuin ruumisarkun naulat. Aika monen teksti näyttäisi rinnalla kouluesitelmältä. 

Silveri painottaa näkökulmaa Mukan puolison Tuula Mukan kokemuksiin. Kirjailija näyttäytyy enimmäkseen aivan kunnollisena puolisona ja rakastavana perheenisänä, jonka kuolemaa 28-vuotiaana jouduttivat taloudellisten ongelmien stressi ja hoitamaton sydäninfarkti.

Erno Paasilinnan painotuksia Silveri kritisoi: “hän käytti paljon karskin, ja kovan, paatuneen miesmyytin kerrontatapaa.” 

Tilalle Silveri tuo nuoren sukupolven lukemista. Tekstissä ei pelätä käyttää sellaisia sanoja kuin naiseus tai toiseus. Mukka kirjoitti Silverin mukaan “omalla tavallaan hyvin queerilla kielellä”. 

Mukan valokuvassa käyttämä saamenpuku saa kirjan kuvatekstissä huomautuksen, että Mukka piti sitä päällään vain muutaman kerran. Ilmeisesti Mukkaa ei siis tarvitse canceloida kulttuurisesta omimisesta. 

Jokainen sukupolvi lukee ja määrittelee tavallaan, uudelleenarvioi mennyttä maailmaa. Ja niinhän sen pitää ollakin.

^{Erno Paasilinnan} ja Sini Silverin Mukka-kirjat rinnakkain lukien voi todeta, että Paasilinna jätti korostamatta kirjailijan niitä puolia, jotka eivät valittuun mustan balladin tyylilajiin oikein mahtuneet. 

Silveri osoittaa, että Mukkaa myös arvostettiin kyläyhteisöissä. Hän oli muutakin kuin ympäristöstään nouseva oikku.

Matkailemaan hän ehti vieläkin enemmän kuin Paasilinna kertoo. Vaikka tuotannon miljööt olivat pohjoisia, oli Mukassakin samaa “kairojen kosmopoliittia” kuin Annikki Kariniemessä. 

^{Sini Silverin} ajatus kiitää parhaimmillaan verrattomasti. Elämäkerran kohta, jossa lappilaisten kirjailijoiden liikkuminen vertautetaan dandymäisten kaupunkikirjailijoiden flaneeraukseen, on verraton. 

“Timo toteutti boheemiutta ennen kaikkea kuljeskelemalla pitkin laajaa Pohjois-Suomea. Kulkuun liittyi seikkailu yksin ihmisiä kohti, luonnon halki.” 

Mukan sappikivileikkauksen Silveri kuvaa kuin Matti Ijäksen ohjaaman tragikomedian. Liiallinen tarjoussuolakinkun syönti on laukaissut kirjailijan sappikivut, mutta leikkaus Rovaniemellä peruuntuu sairaanhoitajalakon vuoksi. Leikkaus päätetään tehdä kirjailijan kotikunnassa Pellossa. 

“Leikkausaamuna Pellon sairaalan hoitaja soitti (kirjailijan vaimolle) Tuulalle sanoen, että lääkäri on päissään. Kovissa kivuissa ollut Timo kuitenkin ilmoitti, ettei se haittaa.” 

Sappikiviä poistettiin leikkauksessa satoja. Olo helpottui. 

^{Erno Paasilinna} lopetti Mukka-kirjansa tehokkaasti kirjailijan kuolemaan. Sini Silveri lainaa samaa ratkaisua palaten vielä neljän sivun verran Hymy-lehden osuuteen Mukan vainossa, muistokirjoitusten luonnehdintoihin ja Mukan perheen myöhempiin kuulumisiin. 

Yksi luku olisi mahtunut mukaan taiteilijan vastaanotosta kuoleman jälkeisinä vuosikymmeninä. Mukan lahjakkuus myös kuvataiteilijana nousi yleisempään tietoon vasta 90-luvulla. Jälkeenjääneiden tekstien kokoelmia ja kirjallisuustieteellisiä tutkimuksia on ilmestynyt tällä vuosituhannella.

Näiden tiimoilta olisi löytynyt lisää vastauksia siihen, mikä tekee Mukasta elävän klassikon, jonka parikymppisenä miehenä kirjoittama tuotanto ei ole tyhjentynyt vieläkään.