Juuri ennen tietynlaista lyöntiä tapahtuu jotain – Aki Miettisen pulma on nimeltään yips, Kati Jokinen taas tuntee heitto- ja lautaskammon

Pehmeä, hallittu ja koordinoitu lähipelilyönti eli chippi on lyönti, jonka 30 vuotta golfia harrastanut yksilö- ja työyhteisövalmentaja Aki Miettinen, 60, todellakin osaa.

Silti lyönti ei läheskään aina onnistu. Juuri ennen kuin maila osuu palloon, tapahtuu nykäisy, hieman kuin sähköisku. Tuntuu, että lihakset ja hermosto eivät tottele miestä.

^{Golfissa puhutaan} puttikammosta, mutta kuopiolaisen Miettisen vaiva ei liity puttiin vaan nimenomaan chippi-lyöntiin. Ylimääräistä nykäisyä kutsutaan yipsiksi. Miettisen pelejä se saapui sotkemaan kymmenisen vuotta sitten. Väsymys ja stressi voimistavat oiretta.

Miettinen uskoo, että kyse on fokaalisesta eli paikallisesta dystoniasta. Dystonia tarkoittaa aivojen liikesäätelyn häiriötä ja oireilee muun muassa tahdosta riippumattomina liikkeinä.

– Ihmettelin aika kauan, mistä on kyse, ja aluksi yritin vain unohtaa vaivan.

Chippi-lyöntiä ennen on vaikea luottaa siihen, että tällä kertaa kaikki sujuu hyvin. Epävarmuus naulaa mieleen negatiivisia ajatuksia: Jos lyönti ei onnistukaan. Jos se ei taaskaan onnistu.

– Siitä syntyy kehä, joka vain syvenee.

^{Epäonnistumisen kehä} on tuttu myös Kuortaneella asuvalle Kati Jokiselle, 41. Hän on poliisi, psyykkinen valmentaja ja entinen Superpesis-pelaaja, joka lopetti uransa vuonna 2011. Ura ei päättynyt heitto- tai lautaskammon vuoksi, mutta ne olivat läsnä sen loppuun asti.

– Kun sain heittää pallon täydellä vauhdilla kotipesään, ongelmaa ei ollut. Sen sijaan lähelle heittäminen oli vaikeaa, hän muistelee.

Mitä lähempänä pesää hän oli, sitä vaikeammalta heittäminen tuntui.

– Heitoista tuli usein tikkamaisia, ja en uskaltanut heittää riittävän kovaa. Tuntui, etten tiennyt, mistä heitto lähtee. Jos minun piti esimerkiksi yrittää kopparina välipaloa kakkospesälle, toivoin olevani riittävän lähellä, jotta voisin heittää pallon alakautta pesään.

^{Lukkarina Jokinen} ei urallaan pelannut. Silloin kun hän harjoituksissa syötti, syötöt eivät pysyneet lautasella. Jokisen poika pelaa pesäpalloa, ja kun äiti toisinaan syöttelee pojalleen, hän tekee yhä syötön aikana jonkinlaisen väärän liikkeen.

– Pesiskulttuuri oli sellaista, että vain naureskeltiin, että Katia ei ainakaan voi laittaa syöttämään. Se oli ikään kuin vitsi ja huvittavaa myös minusta, eikä tästä ongelmasta koskaan otettu oikeasti kiinni, hän harmittelee.

– Varmaan parikymppisenä tajusin, että kyse on jonkinlaisesta heitto- ja lautaskammosta. Urheilussa tilanteet ovat niin paineisia, että psyyken heikkoudet tulevat esiin.

^{Aki Miettinen ja} Kati Jokinen ovat pohtineet, mistä ongelmat johtuvat. Todennäköisesti taustalla on monia syitä, joita on mahdoton täysin listata.

– En osaa selittää, mistä vaiva minulle tuli, mutta on tutkittu, että se tulee yleensä kokeneemmille ja kehittyneemmille pelaajille. Ehkä myös niille, joilla on taipumus ylianalysoida tekemistään, kuten minulla, Miettinen sanoo.

Jokinen on Vimpelin Vedon kasvatti ja pääsi naisten Superpesikseen jo yläasteikäisenä. Siihen asti hän oli ollut joukkueen paras, mutta yhtäkkiä hän olikin joukkueen huonoin. Nuori pesäpalloilija koki valmennuksen ja vaatimustason liian koviksi.

– Olen miettinyt, miten paljon valmennus on vaikuttanut siihen, että minulle tuli tällaisia ongelmia. Tiedän nyt, kuinka tärkeää on pelata omalla tasolla.

^{Miettinen uskoo,} että luonteenpiirteet ja olosuhteet voivat vaikuttaa ongelmien syntyyn. Hän on yrittäjä ja arvelee, että esimerkiksi ajoittainen stressi tulojen vaihtelusta on voinut edistää yipsin syntymistä, samoin läheisten menetykset.

– Uskon, että herkemmin huolestuvat altistuvat tämäntyyppisille ongelmille muita enemmän. Osa ihmisistä reagoi muita vahvemmin kehon ja mielen kautta siihenkin, mitä urheilussa tapahtuu. Itse kuulun tähän porukkaan, hän sanoo.

Myös Jokinen on tehnyt samanlaisia havaintoja. Hän uskoo, että herkät ja epäitsekkäät ovat niitä, jotka muita todennäköisemmin kärsivät esimerkiksi lautaskammosta.

– Herkkyys vaikuttaa niin, että urheilija esimerkiksi voi miettiä paljon sitä, mitä muut joukkueessa hänestä ajattelevat. Se taas vaikuttaa keskittymiseen, hän sanoo.

Kun itseltään vaatii paljon, onnistumisesta voi tulla pakko, jolloin urheilusta katoaa ilo. Suorittajaluonteeksi itsensä määrittelevä Jokinen sanoo, että hänen vaatimustasonsa on aina ollut korkea. Vimpelin Vedon lisäksi Kati Jokinen, aiemmin Kati Rinta-aho, pelasi muun muassa Oulun Lipossa ja Vihdin Pallossa.

Nykyisin hänen lajejaan ovat fitness, softball ja voimanosto. Niissä hän ei ole kärsinyt vastaavista ongelmista kuin pesäpallossa.

^{Kesän golfkauden} päättyessä Aki Miettinen on toiveikas. Hän uskoo, että pääsee yipsistään kokonaan eroon, sillä tilanne on jo mennyt parempaan suuntaan. Hän on muun muassa yksinkertaistanut tekniikkaansa, ottanut lyöntiin aiempaa laajemman liikeradan ja hyödyntää ylävartalon kiertoa entistä paremmin. Suoritusta on nyt helpompi hallita.

Vaikka teknisistä asioista voi etsiä apua, pelkästään niillä tuskin saadaan ongelmaa korjattua. Miettinen hakee tekemiseensä rentoutta ja pyrkii antamaan tilaa spontaanille suoritukselle. Mailan puristaminen ei auta golfissakaan.

– Hyvä ohje on, että älä mieti vaan anna mennä. Sekin vaatii totuttelua.

– Rentous häviää, jos tekeminen on pakonomaista, Jokinen jatkaa.

Monesti urheilija muistaa herkemmin epäonnistumiset kuin onnistumiset. Epäonnistumisten mutusteleminen ruokkii uusia epäonnistumisia.

– Myös omia vaatimuksia kannattaa miettiä, samoin sitä, mitä voi pahimmillaan tapahtua, jos epäonnistuu. Loppujen lopuksi kyse on vain urheilusta, Jokinen sanoo.

Kun urheilija kärsii jostain, mitä jonkinlaiseksi kammoksi kutsutaan, Miettisen mukaan ensimmäinen tie ylöspäin on se, ettei ongelmaa kielletä. Hän valmentaa paitsi työyhteisöjä myös urheilijoita ja korostaa omaan itseen tutustumista.

Sitä kautta voi löytää myös entistä parempia keinoja vapautua stressistä ja muista paineista – ja vähitellen ehkä myös yipsistä.